Siperialaiset Särkitunturissa

Tuli halua lähteä valloittamaan joku lähialueen tuntureista ja mukaanhan aina lähtee joku nelijalkaisista. Meitä oli lähdössä kolme ihmispuolen edustajaa, joten mukaan mahtuisi  3 koiraa. Petra ja Saana juoksivat riemusta kiljuen autoon, mutta Staalolle auto oli uusi tuttavuus. Se ei millään halunnut matkaan joten annoin periksi ja poika pääsi takaisin häkkiin ja mukaan pääsikin Skaidi. Staalo ei ole tainnut olla muulloin autossa kuin pentuna matkalla Ruotsin maalle ja nyt keväällä takaisin sieltä synnyinkotiinsa. Nyt täytyy opettaa Staalolle, että auto on mukava paikka. Sillä pääsee mukaviin paikkoihin.

Tuiskutievan Hallanhaltija

Moste nauttii keskiyön auringosta. Kuvan otin viime yönä yhen maissa Muoniojoen rannalta.

Ja tässä syy miksi olimme yöllä joen rannalla. Moste seuraa tarkkana herkkupalan käsittelyä.

Koirankoppeja

 

Koiramäärä on sen verran lisääntynyt, että koppeja olen tänä kesänä hommannut pari kappaletta lisää. Jäi ylimäärästä maalia edellisestä projektista, joten aattelinpa maalata kopit jämämaaleilla. Hyvännäköisiähän niistä tuli vai mitä?

Tuiskutievan sipsut ja Moste

Koirat pääsevät päivittäin nauttimaan juoksutarhan ihanuudesta. On ihanaa seurata kuinka koirat nauttivat saadessaan hyppiä puun runkojen yli, juosta täysillä sekä muuten vain haistella metsän hajuja.

Kisoissa

Mie kävin tänä vuonna kerran pitkän matkan kisoissa eli LD-kisoissa. Kisat käytiin huhtikuussa Ivalossa. Suurin odotuksin lähdin kisoihin, sillä työkaverini oli tarhan kisakoirilla jo ajanut Finnmarkslöppetin ja koirilla oli kunto kohdillaan. Starttasin kymmenellä koiralla ja pian startin jälkeen tajusin, että seuraavat 100km tulee olemaan aikamoista hengissä selviytymistä. Rataa ei todellakaan oltu suunniteltu isoille, pitkille valjakoille. Jyrkkiä ysikymppisiä mutkia oli tuon tuostakin ja ratamerkinnät olivat tehty koirille, jotka osaavat lukea ratamerkkejä. Minä en kyllä vielä tänä päivänä kahden kymmenen vuoden rekikoirauran jälkeen ole tavannut koiraa, joka osaa lukea ratamerkkejä. No niin mentiin 100km ja pari kertaa roikuin kurvin jälkeen valjakon perässä. Onneksi olin laittanut turvanarun käteen, niin valjakko ei päässyt pakoon, vaan jäin roikkumaan reen perään.

Ensimmäiselle checkpointille saavuin tosi pirteillä koirilla, koska olin jarruttanut koko matkan. En siksi, että koirat olisivat menneet liian lujaa, vaan yksinkertaisesti rata oli niin mutkikas ja vaarallinen, että metallijarrulla oli oltava 90% ajasta. Koirat söivät hyvin ja 6h tunnin paussin jälkeen lähdin hyvillä mielin seuraavalle etapille. Jos edellisellä etapilla oli kurveja, niin nyt oli 85km aakeeta laakeeta ilman lunta. Eli nyt vaadittiin sitä loistavaa johtajakoiraa, koska ankkureista ei olisi mitään hyötyä. Hyvä johtajakoira minulla oli, mutta se ei kuunnellut minua vaan se oli tottunut eri kuskin komenteluun. Meillä oli siis kommunikaatio ongelmia. Reittimerkintä oli edelleen alkeellista tai suoraan sanottuna niitä ei ollut ollenkaan. Harharetkien jälkeen yön pimeydessä löysin oikean reitin kuin ihmeenkaupalla, mutta aikaa tuhraantui ihan liikaa. Harharetkillä loukkasin myös polveni, kun valjakko kääntäessä lähti käsistä. Aamulla saapuessani checkpointille koirat olivat edelleen niin hyväkuntoisia, että minua hirvitti lähteä kipeällä polvella ajamaan viimeistä ns. tappoetappia.  Keskustelin, pomon kanssa ja päätin, etten lähde riskeeraamaan koiria ja itseääni vaaralliselle uralle. Nyt jälkeenpäin tajusin, että minun olisi pitänyt tiputtaa 4 pirteää koiraa pois. Ja ajaa ura vain kuudella koiralla.

Iso kiitos handlereille Jussille ja Irinalle sekä vielä isompi kiitos sponsoreille Aki ja Malla Holckille ja team Huskypointille, jotka mahdollistivat kisaan osallistumiseni.

Happydog

Meidän koirat vaihtoivat kuivamuonan laadukkaaseen saksalaiseen Happydogiin.

Kevään viimeiset lumitreenit

Laumaamme on liittynyt takaisin Tuiskutievan Staalo. Hän kävi opiskelemassa ruotsin kielen ja parin vuoden ulkomaan komennuksen jälkeen, se palasi kiltisti kotia.

Talvi on nyt ohi. Lunta on vielä paikoin ja järvi on jäässä. Viimeisen lumitreenin ajoin jäällä vähän ennen äitien päivää.

Treenikausi on ohi!

Lumi on maassa ja sini-ja punahaalariset turistit ovat saapuneet. Tätä sitten jatkuukin sinne huhtikuulle asti. Koirat ovat nauttineet rekikeleistä, vaikka viime päivät kelit ovat olleetkin hiukan liian lämpimät.
Kuva on viimeiseltä treeniretkeltä.

Nälkä

Pojat odottavat illan ateriaa. Tällä hetkellä kotikoirat syövät Pro Boosteria ja Vom-lihaa.

Moste sai tänään rokotuksensa ja kävi samalla puntarilla. Mittari näytti 20 kg. Minusta se on sillä rajoilla, että onko liian vähän. Tuo turkki huijaa lapinkoirilla. Mostekin näyttää ihan pallerolta, mutta kopeloimalla kylkiluut tuntuvat sopivasti. Ehkä lisää pintaa olisi hyvä talven varalle saatava.

Sarek sohvakoira

Sarek on kasvanut ja kehittynyt kovasti. Kohta tulee seisemän kuukautta täyteen ja se tarkoittaa sitä, että rekikoiran elämään tutustuminen voi alkaa. Tarhalla herra on jo käynyt pari kertaa tutustumassa tuleviin työkavereihin. Unohtuipa Sarek kerran Petran ja Saanan luokse yöksikin. Huomasin vasta kaukana tarhasta, että Sarekhan jäi tarhalle. Mutta hyvin oli yö mennyt. Ei jäänyt traumoja. Kunhan tuota lunta tulisi hiukan enemmän, niin saisi Sarek kokeilla vetämistä reen edessä.

 

Muu lauma on muuttanut jo lokakuun alussa koiratarhalle. Treenit ovat hyvällä mallilla ja turisteja jo odotellaan. Lumi vain puuttuu. Maa on valkoinen, muttei lunta ole riittävästi, jotta reellä voisi ajaa turvallisesti. Laitan muutan treenikuvan tältä syksyltä joissa näkyy Tuiskutievan koiria.